Kukaan ei onneksi pakota

Harjoittelupäivät sen kun vähenee
4 jäljellä
enkä olisi ikinä
- tai no kaksi kuukautta sitten-
uskonut selviäväni järjissäni tänne saakka

Tänään sitä hiukan testattiin:
takauduin siksi araksi sairaanhoitaja-opiskelijaksi,
joka olin viisi vuotta sitten

Eikä tuntunut hyvältä
Kaikki se pelko, arkuus, epävarmuus, oman paikkansa löytämättömyys
iskivät kimppuun,
kun osallistuin vanhustentalon draamaryhmään

Hirveä skarppi päälle,
kestohymy,
valmius heti huomata, jos jollain on (ihan mikä tahansa) ongelma,
omaksua kaikki, mitä sanotaan (sitä kysytään kuitenkin),
avustaa (ponkaisin ylös, kun erästä osallistujaa olisi pitänyt avustaa WC:ssä),
videokuvata (tämä oli ainoa tehtäväni oikeasti),
olla jotain mieltä kaikesta (tätäkin kysyttäisiin)...

Kaksi tuntia
ja olin väsyneempi kuin koko harjoittelussa yhteensä

Kaksi tuntia elämästä
ja kaikki kehitys, mitä on tapahtunut pyyhkiytyi pois

Mutta vain hetkeksi
Nyt olen takaisin balanssissa

Mutta muistuttakaa:
jos ikinä milloinkaan mietin lähdenkö harjoittamaan aiempaa ammattiani,
sanokaa
"Sinun ei tarvitse"